Olen viime aikoina miettinyt muutosta. Sitä, miten vähän se joskus näyttää siltä silloin, kun se tapahtuu.
Muutos ei ala aina päätöksestä
On olemassa sellainen ajatus, että muutos alkaa päätöksestä. Päätän, että nyt riittää. Päätän aloittaa alusta. Päätän lähteä, jäädä, sanoa kyllä tai sanoa ei. Sitten tapahtuu jotain suurta, ja sen jälkeen ihminen on muuttunut.
Ainakin tarinoissa.
Todellisuudessa muutos on usein paljon tylsempää. Se saattaa tapahtua tiskatessa. Kävelyllä. Jossain keskellä tavallista tiistaita, kun yhtäkkiä huomaa ajattelevansa jotain asiaa aivan eri tavalla kuin ennen. Eikä edes tiedä, milloin se tapahtui.
Kun jokin ei enää tunnu samalta
Olen viime aikoina huomannut muutamia sellaisia asioita.
En kaipaa enää joitakin asioita, joita ennen kaipasin. Jotkut sanat eivät enää osu samalla tavalla. Jotkin asiat, joita pidin itsessäni ongelmina, tuntuvatkin nykyään enemmän ominaisuuksilta. Ja jotkin asiat, joita ennen pidin mahdottomina, ovat muuttuneet tavallisiksi.
Ei siinä ollut mitään suurta hetkeä.
Ei ilotulitusta.
Ei fanfaaria.
En saanut ilmoitusta:
Onneksi olkoon. Olet nyt muuttunut ihminen.
Olisi muuten ollut mukavaa.
Olisin voinut laittaa kalenteriin.
Ehkä muutos onkin tällainen
Että jonain aamuna huomaa jonkin olevan toisin. Ei tiedä tarkalleen, milloin muutos tapahtui. Ei ehkä edes huomaa sitä heti. Mutta sitten tulee vastaan jokin vanha tilanne.
Sama kysymys.
Sama ihminen.
Sama paikka.
Ja huomaa vasta silloin, ettei reagoi enää samalla tavalla. Ennen olisin jäänyt miettimään. Nyt en.
Ennen olisin yrittänyt selittää. Nyt annan olla.
Ennen olisin kaivannut takaisin. Nyt huomaan katsovani eteenpäin. Ja ehkä vasta siinä hetkessä ymmärtää: olen jo muuttunut.
Muutos tapahtuu usein hiljaa
Ehkä muutos tapahtuu usein niin hiljaa, että huomaamme sen vasta jälkikäteen. Katsomme taaksepäin ja tajuamme, että jokin on jäänyt matkalle.
Vanha tapa ajatella.
Vanha pelko.
Vanha ihminen, jollaiseksi yritimme kovasti tulla.
Tai ehkä jokin sellainen kaipaus, jonka kanssa kuvittelimme joutuvamme elämään ikuisesti. Sitten jonakin päivänä sitä ei enää ole.
Tai se on pienempi.
Tai se ei enää päätä puolestamme.
Minusta siinä on jotain kaunista. Ei siksi, että kaikki olisi tullut valmiiksi. Vaan siksi, ettei kaiken tarvitsekaan.
Mitä kirjoittaminen paljastaa
Olen miettinyt tätä myös kirjoittaessani uutta kirjaa. Kirjoittaminen on kummallinen tapa seurata omaa muuttumistaan.
Ensin ajattelee kirjoittavansa jostakin. Sitten huomaa kirjoittavansa jostakin aivan muusta. Teksti vie mukanaan ja näyttää asioita, joita ei ehkä olisi itse osannut katsoa.
Joskus kirjoitan jotain ja ajattelen:
Tässä minä nyt sanon tämän.
Ja vasta myöhemmin tajuan, että olen ehkä yrittänyt sanoa sitä jo pitkään. En vain ole vielä tiennyt sitä. Ehkä kirjoittaminen ei aina ole ajatusten pukemista sanoiksi. Ehkä se on myös niiden löytämistä. Ja joskus niiden löytämistä vähän liian myöhään.
Tai juuri oikeaan aikaan.
Kaikkea ei tarvitse tietää etukäteen
Meidän ei tarvitse koko ajan tietää, mitä olemme tekemässä. Minusta siinä on jotain lohdullista.
Ei tarvitse olla valmis.
Ei tarvitse edes tietää, mihin olemme menossa.
Joskus riittää, että huomaa olevansa jo vähän eri kohdassa kuin eilen.
Ehkä elämässä ei olekaan niin paljon kyse siitä, että tietää suunnan. Ehkä välillä riittää, että huomaa: tuonne en ainakaan enää halua.
Sekin on suunta.
Tänä syksynä minäkin astun uuteen
Tänä syksynä elämässäni on muutenkin muutoksen tuntua. Täytän 45 vuotta. Kirjoitan uutta kirjaa. Ja syyskuussa tein jotain, mitä en ole aikaisemmin tehnyt. Nousin lavalle ja luin omia tekstejäni ääneen.
Jo pelkkä ajatus siitä tuntuu vähän kummalta.
Olen tähän asti voinut piiloutua paperin taakse. Teksti on saanut seistä siellä omilla jaloillaan. Minä olen voinut jäädä vähän sivummalle. Nyt piti astua itse esiin. Se jännitti. Mutta samalla ajattelen, että ehkä tämäkin on yksi niistä muutoksista, jotka eivät tarvitse suurta selitystä.
Voi vain mennä.
Kokeilla.
Katsoa, mitä tapahtuu.
Ja ehkä huomata myöhemmin, että taas yksi raja on siirtynyt vähän kauemmas.
Ehkä muutos onkin paluuta itseensä
Ehkä muutos ei aina ole sitä, että meistä tulee joku uusi. Ehkä joskus kyse on päinvastoin siitä, että lakkaamme yrittämästä olla jotakin muuta. Alamme huomata, mistä pidämme.
Mitä tarvitsemme.
Mikä meille sopii.
Mikä ei enää sovi.
Kenelle haluamme antaa aikaamme.
Mitä haluamme tehdä vaikka kukaan ei taputtaisi. Ja ehkä myös sen: mikä tuntuu omalta.
Se voi olla hyvin pieni asia. Aamu, jolloin ei ole kiire. Kirja, jota lukee uudelleen. Ihminen, jonka kanssa voi olla hiljaa. Kynä kädessä. Ajatus, joka saa jäädä kesken.
Keskeneräisenäkin voi mennä eteenpäin
Minä en tiedä vielä, mihin tämä syksy minut vie. Se on juuri siinä kiinnostava. En halua tehdä siitä valmista suunnitelmaa. Haluan nähdä, mitä tapahtuu, kun annan joidenkin asioiden liikkua.
Ehkä muutos ei aina ala siitä, että tiedämme, mitä kohti olemme menossa. Ehkä se alkaa paljon pienemmin.
Siitä, että huomaamme jonkin olevan toisin.
Siitä, että jokin vanha ei enää tunnu omalta.
Siitä, että katsomme itseämme vähän lempeämmin.
Ehkä se riittää.
Ehkä se on jo aika paljon.
Jos haluat pysähtyä kanssani
Jos pidät tällaisista pysähtymisen hetkistä, kirjoitan niitä myös Suihkola-uutiskirjeeseen.
Lähetän sinne aika ajoin runoviestejä ja ajatuksia elämän keskeltä – vain sellaisia viestejä, joita itsekin haluaisin vastaanottaa.
Jos haluat, että seuraava kirje löytää tiensä sähköpostiisi, voit liittyä mukaan täällä. 🤍
0 kommenttia