Aika ei aina tunnu liikkeenä eteenpäin.
Välillä se pysähtyy, kerrostuu ja tuntuu kehossa tavalla, jota on vaikea selittää.
On hetkiä, jolloin ajan kulku ei tunnu lineaariselta.
Ulkoisesti kaikki etenee: päivät vaihtuvat, viisarit liikkuvat ja kalenteri täyttyy. Samaan aikaan keho voi kertoa toista tarinaa. Sinne kertyy kireyttä, kipuja ja liikkumatonta energiaa. Tuntuu kuin pitäisi mennä eteenpäin, mutta ei vain jaksa.
Minulle aika tuntuu silloin enemmän aineelta kuin ilmiöltä.
Pölyltä, joka laskeutuu vähitellen ja huomaamatta. Se kertyy pintoihin, ajatuksiin ja kehoon – eikä lähde kokonaan pois, vaikka yrittäisi.
Ajasta jää aina varjo.
Ajasta jää aina varjo
Se venyy harteitteni ympärille,
pitää kiinni menneestään.
Viisarit liikkuvat,
sekunnit pysyvästi paikoillaan.
En enää toimi.
Otan kellon alas.
Sen takana haalea ympyrä merkkinä:
Tässä aika joskus kulki.
Aika tuntuu raskaalta.
Metallin painoa, kenties muistojen.
Äänekäs vaatimus: ”Luovu jo”
Valo työntyy seinälle.
Varjojen lomasta kuuluu ajan laahaus.
Jotain jää.
Valo tekee rakojansa
hiljaa, lupaa:
tämäkin hetki kulkee.
Tämän tekstin taustalla oleva runo syntyi, kun istuin klaffipöytäni ääressä. Olen pyhittänyt sen luomiselle: aina kun avaan sen, annan itselleni luvan tehdä jotain, mikä ei ole hyödyllistä tai tehokasta. Silti juuri siinä tilassa kohtaan usein pysähtyneisyyden.
Seinällä oleva vanha kello on minulle vahva symboli. Se jatkaa kulkuaan riippumatta siitä, missä minä olen menossa. Ajatus kellon ottamisesta alas ei ole kirjaimellinen, vaan reaktio siihen jatkuvaan liikkeen vaatimukseen. Halu hiljentää hetkeksi tunne siitä, että pitäisi koko ajan edetä.
Siinä on myös kapinaa.
Ei aikaa vastaan, vaan niitä odotuksia vastaan, jotka liittyvät vanhenemiseen. Sitä hiljaista viestiä vastaan, että jossain vaiheessa pitäisi luopua nuoruudesta – ei vain ulkoisesti, vaan myös sisäisesti. Että keveys, leikki ja keskeneräisyys eivät enää kuuluisi.
Minun kokemukseni on toisenlainen.
Keho muuttuu, mutta mieli ei seuraa samaa tahtia. Ajatukset palaavat, joskus vuosienkin takaa, yllättävinä ja sitkeinä. Ne eivät kysy lupaa, vaan tulevat osaksi tätä hetkeä.
Runossa kuuluva “luovu jo” on juuri tätä ulkoista ääntä. Se ei tule yhdeltä ihmiseltä, vaan on enemmänkin yhteiskunnallinen kerros, joka alkaa ajan myötä kuulua myös sisältä käsin.
Kellon ottaminen alas on pieni symbolinen teko. Yritys ottaa etäisyyttä tähän paineeseen. Mutta vaikka kellon poistaa, aika ei katoa. Seinään jää haalea ympyrä – merkki siitä, että jotain oli siinä pitkään.
Ja ehkä se on tärkeä huomio: jotain jää aina.
Kaikki ei kulje ohi siististi. Osa asioista jää kehoon, osa mieleen. Se ei välttämättä ole ongelma, vaikka se usein tuntuu siltä.
Lopulta mukaan tulee valo.
Ei suurena oivalluksena tai käänteenä, vaan hiljaisena liikkeenä. Valo ei ratkaise mitään, mutta se tekee näkyväksi sen, että kaikki ei ole pysähtynyt.
Ajattelen sitä kuin pitsiverhon läpi siivilöityvää valoa. Se pysähtyy hetkeksi, muodostaa kuvioita, mutta ei jää paikalleen. Se jatkaa matkaansa, vaikka sitä ei huomaisi.
Ehkä ajan kanssa ei tarvitse pysyä täysin mukana.
Ehkä riittää, että välillä huomaa: vaikka jokin tuntuu pysähtyneeltä, kaikki ei ole.
Ja että tämäkin hetki, raskas tai kevyt,
on osa liikettä.
Haluaisitko lisää lempeitä sanoja suoraan sähköpostiisi? Tilaa Suihkolan uutiskirje.
0 kommenttia