On aamu, jolloin herään niin kevyesti uupuneena, että jo pelkkä verhojen avaaminen tuntuu hieman liian suurelta liikkeeltä. Kyseessä ei ole mitään dramaattista, ei mitään mikä pysäyttäisi elämän — vain sellainen hento, hiipivä väsymys, joka näkyy pienissä hetkissä. Niissä, jotka ennen toivat iloa.
Aamun kahvi ei maistu samalta. Siinä on kitkerä jälkimaku.
Kynttilän liekki ei ilahduta kuten aiemmin. Murehdin steariinin valumista.
Lemppari villasukat eivät tuo lohtua. Huomaan vain päkiän alle muodostuvan reiän.
Ja itku on lähempänä kuin tavallisesti, ihan siinä arjen kulmassa. Mikä tahansa hetki voi tuoda mukanaan muiston, joka kirvoittaa kyyneleen silmäkulmaan.
Hauraus ei ole virhe
Pitkään ajattelin, että tämä tarkoittaa jonkin olevan pielessä minussa. Minulla oli käsitys, että ilo pitäisi osata palauttaa. Samoin ajattelin, että pitäisi “jaksaa” ja “suoriutua” niistä samoista askareista aivan samalla energialla kuin ennenkin. Luulin virheellisesti, että haurauden tunne kertoo heikkoudesta, jostain epäkunnossa olevasta kohdasta, joka pitäisi kiireesti korjata.
Mutta hauraus ei ole vika.
Se on viesti.
Se kertoo, että sisäinen maailma on täynnä kaikkiin suuntiin venyneitä säikeitä. Että mieli on kantanut liikaa selittämätöntä. Että jokin sisällä kaipaa tilaa olla juuri sitä mitä se nyt on:
kesken, herkkä ja vähän väsynyt.
Kun vaatimukset hellittävät
Kun vihdoin myönsin tämän, tapahtui jotakin pientä mutta tärkeää.
Vaatimukset alkoivat hellittää, yksi kerrallaan.
En enää pakottanut itseäni iloitsemaan.
En käskenyt ottamaan itseäni niskasta kiinni.
En yrittänyt palauttaa sitä versiota minusta, joka jaksoi aina.
Sen sijaan aloin antaa tilaa.
Hengitykselle.
Rauhalle.
Hitaudelle, joka ei tarkoita luovuttamista vaan palaamista johonkin aidompaan.
Kasvu on usein hiljaista
Kasvu ei aina ole suuria oivalluksia.
Usein se on pieni liike sisällä, kuin valo joka hiukan pehmenee.
Usein se on sitä, että sanoo itselleen:
“Tänään riittää tämä.”
Tai sitä, että istuu väsymyksensä kanssa ja huomaa, että sekin saa olla olemassa.
Tai sitä, että antaa itselleen luvan olla kesken — ja huomaa lopulta, ettei siinä ole mitään hävettävää.
Hauraus tekee meistä näkyvämpiä itsellemme.
Juuri siksi se on yksi pehmeimmistä kasvun paikoista, joita voimme kohdata arjen keskellä.
Hauraus tekee näkyväksi
Hauraus on kasvun alku siksi, että se palauttaa meidät juurillemme: siihen, että olemme tuntevia olentoja. Emme ole tehtävälistoja, emmekä varsinkaan suoritusmoottoreita.
Ja juuri siinä — hetkessä, jossa lakkaamme yrittämästä olla enemmän kuin jaksamme — alkaa kasvaa jotakin hiljaisesti vahvaa:
Läsnäolo.
Lempeys.
Rehellisyys itseä kohtaan.
Kasvu, joka ei tarvitse meteliä.
Kasvu, joka ei näy päällepäin, mutta jonka voi tuntea.
Hauraus ei tee meistä heikkoja.
Hauraus ei vie sinulta mitään.
Se palauttaa sinut itseesi.
Ja joskus juuri se riittää — enemmän kuin mikään muu.
Jos kaipaat haurauden rinnalle sanoja
Moni on kysynyt, mistä runojani voi lukea enemmän.
Haluan kertoa sinulle, että Sataisipa aina vettä -runokokoelma on nyt saatavilla PDF-muodossa Patreoniin kautta 10 eurolla.
Se on syntynyt samoista teemoista kuin tämä uutiskirje, blogiteksti ja parhaillaan somekanavani julkaisut:
hauraudesta, kasvusta, uupumisesta ja lempeyden harjoittelusta.
Tästä pääset Sataisipa aina vettä -runokokoelmaan.
Jos se kutsuu sinua, olet lämpimästi tervetullut.
Haluaisitko lisää lempeitä sanoja suoraan sähköpostiisi? Tilaa Suihkolan uutiskirje.
0 kommenttia