Tässä maailmassa, joka rakastaa tehokkuutta ja tuottavuutta, herkkyys on usein epäilyttävää. Se herättää kysymyksiä, väärinkäsityksiä, toisinaan jopa hiljaista huvittuneisuutta. Mutta ehkä juuri siksi se on niin tärkeää.
Herkkä, vähän liiankin näkyvästi
Joskus herkkyys tulee kutsumatta, keskelle arkea.
Se on kuin pieni laine, joka yllättää paljaat nilkat.
Joskus se on päälle kaatuva seinä.
Se on kuin runo, joka ei kysy lupaa vaan astuu sisään kuraisin kengin juuri pestylle lattialle ja sanoo: ”Minä täällä nyt.”
Minulle käy niin usein.
Viimeksi näin kävi, kun katsoimme poikani kanssa elokuvaa, jossa lelut – kyllä, lelut – löysivät lopulta uuden kodin hurjan kamppailun jälkeen. Sydän muljahti, silmät alkoivat täyttyä kyynelistä. Onko parempaa kuin onnellinen loppu?
Edellisen kerran herkistyin, kun vieras lapsi kehui minua rohkeaksi, kun kokeilin skuuttaamista ensimmäistä kertaa elämässäni. Ei siinä ollut kyse itse suorituksesta – vaan siitä, että joku näki minut ja kannusti. Uskoi. Joku minulle täysin vieras.
Torjutut tunteet ja väärinymmärretty herkkyys
Ne katsoo sua oudoksuen häissä ja hautajaisissa
ootpa sitten sun mustissa tai valkoisissa.
Ne kuiskaa: kuinka onkaan käytöksesi tahditonta
rutistaa riisiä rintaan ennen aamenta.
Ennen häpesin näitä herkkyyden hetkiä.
Lapsena minulle naurettiin, kun surin ystävää, joka joutui lähtemään kesken koulupäivän päänsäryn takia. Surin avoimesti. Se oli liikaa.
Minulle sanottiin, ettei lemmikkikalan kuolema ole oikea syy suruun – eihän se edes ollut ihminen.
Minun puolestani priorisoitiin tunteita: tuo saa tuntua, tämä ei.
Vuosien myötä olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että juuri siinä – niissä kummallisissa, kiusallisissa, liikuttavissa hetkissä – runo tulee.
Runo tuli – enkä aio parantua
Runo, se on tapani ilmaista herkkyyttä.
Se on tapa kokea maailma kokonaisvaltaisesti, hengityksellä, joka ei aina sovi aikatauluihin.
Se on syli niille tunteilleni, joille ei aina löydy järkevää selitystä.
Se on kapina niille, jotka vaativat hillintää ja hallintaa, kun mieli haluaa vain kohista kuin kevätpuro.
Se on myös lahja.
Näen kauneutta siellä, missä muut kiirehtivät ohi.
Surussakin, epäsoveliaissa nauruissa, hitaissa askelissa.
Runon kirjoittamisessa on jotain pyhää ja yksinkertaista.
Ja ehkä juuri siksi se pelottaa joitakin – tai huvittaa.
Kun herkkyys on kotiinpäin
Kaupassakaan sä et saa olla rauhassa.
Eikö ihminen saa pitää päätään leipäpussissa?
Hengittää syvään, kun sanoo kiitos ja tarkoittaa sitä.
Itkeä mainokselle, jossa isät tekee voileipiä.
Nykyään minulla on pieni joukko ihmisiä, jotka ymmärtävät herkkyyttäni.
He tietävät, että kaipaan paljon lepoa, yksinoloa.
He eivät pidä hiljaisuuttani välinpitämättömyytenä.
He tietävät, että kun herkkyys ottaa vallan, minä saatan hetken vain olla.
Ja ehkä sinäkin olet sellainen.
Ehkä sinullekin on joskus naurettu, vähätelty, ihmetelty.
Ehkä olet saanut oudon katseen, kun liikahdit liikaa, tunsit liikaa – tai vain olit liian auki.
Jos olet joskus miettinyt, mikä sinussa on vikana –
ehkä ei ole mitään.
Ehkä sinussakin on vain runo.
Ja jos ne kysyy, mikä sulle tuli…
Ehkä meidän ei tarvitse enää puolustella kyyneleitämme, kummallisia liikutuksiamme tai tapaa nojata leipäpussiin hengittääksemme rauhassa. Ehkä me voimme alkaa nähdä ne merkkeinä siitä, että olemme elossa – runojen reittejä arkisten askelten alla.
Ja kun seuraavan kerran joku kysyy:
Mikä sulle tuli?
voit nyökätä ja sanoa:
Runo tuli. Enkä aio parantua.
✍️ Kirjoitustehtävä: milloin runo tuli sinulle?
Kirjoita muistiin pieni hetki, jolloin herkkyys otti vallan.
Mitä tapahtui? Mitä näit, tunsit, muistit?
💌 Ja jos haluat liittyä seuraan, tilaa uutiskirje ja seuraa Suihkola-elämää somessa –
täällä herkkyys ei ole häiriö, vaan kauneuden kieli.
Lainaukset ovat runostani ”Mikä sulle tuli”. Se on lahja uutiskirjeeni tilaajille.
0 kommenttia