Runo ei ole pelkkää tekstiä. Se on hetki, tauko, kutsu pysähtyä. Se ei etene juonellisesti kuten romaani eikä tarjoile tietoa samalla tapaa kuin asiateksti. Runon äärelle pysähdytään – joskus useamman kerran. Lyhyt, tiivis muoto kätkee sisäänsä itseään suuremman ajatuksen, tunteen, tilanteen tai oivalluksen. Runo aukeaa hitaasti, mietiskellen, lukien ennen kaikkea enemmän sydämellä kuin silmällä.
Juuri nyt pysähtyminen on tärkeää. Me elämme jatkuvien vaatimusten keskellä. On työtä, velvollisuuksia, uutisvirtaa ja loputtomia tehtäviä, jotka seuraavat meitä aamusta iltaan – toisinaan vielä yön pikkutunneille asti. Meiltä odotetaan paljon, mutta pysähtymiseen ei tunnu jäävän aikaa. Siksi runous voi olla vastavoima. Se antaa luvan ja syyn pysähtyä, hengittää syvään, kuunnella hetken vain itseään.
Minulle runojen kirjoittaminen on pysähtymistä ja reflektointia. Se on tapa hahmottaa ajatuksiani ja kokemuksiani, mutta myös keino vain leikkiä sanoilla ja rentoutua. Kirjoitan päivittäin ja pyrin luomaan itselleni tilaa myös vain olemiselle. Se ei ole aina helppoa, mutta se on aina merkityksellistä.
Runous antaa jokaiselle lukijalle juuri sen, mihin hän on valmis. Se voi tarjota samaistumisen kokemuksen, herättää ihmettelyä tai jopa ärsytyksen tunteen. Erityisesti ne runot, jotka herättävät turhautumista tai vastustusta, ovat kiinnostavia; miksi juuri tämä herättää minussa jotain? Mihin se osuu? Runous voi olla ikkuna itseen, jos sen äärelle uskaltaa pysähtyä.
Jos haluat kokeilla pysähtymistä runon äärelle, tässä sinulle pieni kirjoitusharjoitus:
Ota syvään henkeä ja puhalla hitaasti suun kautta ulos, kuin puhaltaisit kevyesti liikkuvaa höyhentä. Aloita kirjoittaminen sanalla ’puhallan’ ja kirjoita lyhyesti, mitä sana sinussa juuri nyt herättää.
Anna sanojen tulla sellaisina kuin ne haluavat – ilman odotuksia, ilman tarvetta olla mitään muuta kuin tässä hetkessä. Se riittää.
0 kommenttia