On olemassa keväitä, joita ei mittaa kalenteri.
On olemassa keväitä, joita odotamme hiljaa.
Sisällämme odotamme sitä hetkeä, että on lupa elää omana itsenämme – lupaa vihdoin kukoistaa.
Odotuksen aika
Kevät on lupauksen aikaa.
Lumet sulavat vähän kerrallaan, roudan alla piilee pehmeämpi maa. Odotamme sitä hetkeä, kun voimme jättää takin naulaan, kuulla jään liikkeet puroissa, haistaa ensi kertaa märän mullan tuoksun. Kevät on sitkeää odotusta ja yllättäviä iloja. Se tuntuu kuin joku kuiskaisi: nyt se alkaa.
Toisinaan odottaminen ei liity pelkkiin vuodenaikoihin. Se on tunnetta, joka juurtuu meihin syvälle: odotamme sitä, että joku huomaisi meidät. Odotamme, että joku sanoisi: nyt saat olla sinä.
Lupa elää
Minulle kevät on aina ollut muutakin kuin vuodenaika. Se on mielentila. Elämäni aikana olen odottanut kevään lisäksi lupaa olla oma itseni.
Lapsena odotin, että joku huomaisi minussa jotakin erityistä. Olin ujo ja hiljainen. Koulukiusaaminen pahensi tätä piirrettä. Pelkäsin tulla näkyväksi, pelkäsin sanojen painoa. Silti sisälläni kyti palo — halu ilmaista, kirjoittaa, olla kokonainen. Silti odotin.
Aikuisiällä odotin työpaikoissa, ihmissuhteissa, elämäni käytäväillä. Odotin, että joku näkisi minut ja sanoisi: nyt saat toteuttaa itseäsi. Lupaa ei tullut, vaikka kuinka sitä janosin.
Turhautuminen kasvoi kuin routa keväällä. Mitä enemmän odotin, sitä enemmän sulkeuduin. Ymmärsin lopulta uupumuksen rajalla: kukaan ei tule antamaan kaipaamaani lupaa. Se on lupa, jonka voisin antaa itse itselleni.
Kun jää sulaa
Minussa tapahtunut muutos ei ollut dramaattinen. Ei ollut suurta jylinää eikä salamointia. Sen sijaan kaikki tapahtui kuin jäiden sulaminen: hyvin hitaasti. Pitkän itsetutkiskelun ajan jälkeen jonain päivänä huomasin: nyt saan.
Kun lopetin odottamasta lupaa, sanat alkoivat virrata vapaammin. Erityisesti viikonloppuaamuina, kun istahdan muistikirjani äärelle kynän kanssa, kutsun sanat ilmaisemaan sen hetkisiä tuntemuksiani ja tapahtumia. Toisinaan sanat kutsuvat minut kirjoittamaan runon, ajatuksen tai pienen tarinan. Tuntuu, että ne vain odottavat kirjoittajaansa. Nämä pienet hetket ovat minulle vapautta — omaa kevättäni.
Odottamisen kulttuuri
Odottaminen on syvällä tavassamme elää. Lapsesta asti meidät opetetaan odottamaan. Odotamme omaa vuoroa, lupaa puhua, ämpäreitä kauppojen avajaisissa. Äärimmilleen vietynä jatkuva odottaminen voi rajoittaa elämäämme monilla tavoin. Moni meistä kantaa mukanaan odotuksia, joita ei enää tarvitsisi – ehkä usean sukupolven takaakin.
Odottaminen ei ole pelkästään huono asia: se kasvattaa kärsivällisyyttä ja toisten huomioon ottamista. Odottamisessa voi piillä myös elämän viisautta, jotain joka on tarpeellista itse ymmärtää ja oppia. Odottaminen on opettanut minulle, että eläminen omana itsenään alkaa juuri tästä hetkestä.
Entä sinä?
Minkälaista lupaa sinä odotat?
Mihin kevät sinua kutsuu?
Jatketaan keskustelua @suihkola.fi Instagramissa ja Facebookissa. ♥
Jos haluat kulkea kevättä kanssani ja saada runon lahjaksi, liity uutiskirjeen tilaajaksi.
0 kommenttia